Lähdimme ensimmäistä kertaa pienelle lomareissulle San Franciscon Bay Arean ulkopuolelle lasten talvilomaviikolla. Kaupungin autopaljoudesta selvittyämme tie kaartui vähitellen kohti merenrantaa. Ensikohtaaminen Tyynen Valtameren kanssa oli vaikuttava. Highway 1 kiemurteli jyrkkien kallioseinämien viertä, alhaalla kunnioitusta herättävät aallot iskeytyivät rantakallioihin. Vähän matkaa ajettuamme avautuivat edessämme ensimmäiset hiekkarannat. Ulos autosta oli päästävä, yksivuotiaan päiväunien keskeytymisen kustannuksellakin. Rannat olivat karuja, mutta kauniita. Tuuli oli voimakas, mutta kaikkein voimakkain oli meren ääni. Pysähdyttävä, suorastaan hypnotisoiva. Niin sen taisi kokea myös viisivuotias...
Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen ohitimme Montereyn - tarkoituksella - ja saavuimme paikkaan nimeltä Pebble Beach. Paikka on kuuluisa golfkentistään, mutta me emme golfanneet. Äidin piti päästä ratsastamaan! Ratsastimme kummallisen metsän läpi. Puita oli kyllä, mutta maaperä oli hienoa, upottavaa hiekkaa.Hiekan päällä kasvoi mehikasvimattoja. Hevoset kävelivät kuin elefantit peräkanaa astuen tarkasti edellä kulkevan kavionjälkiin. Niin ne pääsivät helpommalla.
Rantaan saapuminen veti sanattomaksi. Hevosen kanssa kulkien tuntui, kuin olisi osa ympäröivää luontoa. Tajusi meren ylivoimaisuuden, ihmisen ja eläimen pienuuden ja heikkouden.
 |
| Hotelli Montereyssa |
|
|
Hotelli täytti odotukset, myös lasten mielestä. Lämmitetty ulkouima-allas ja kuuma poreallas - siinä onnistuneen illan ainekset!
Miksei Suomessa ole niin tilavia hotellihuoneita kuin täällä? Kaksi parisänkyä ja lapsen matkasänky, eikä tilanahtautta missään. Kuuluuko tämäkin sarjaan "Ameriikassa kaikki on suurempaa"? Pyynnöstä huoneeseen toimitettiin myös mikro ja jääkaappi siellä tietty jo oli. Oli helppoa hoidella lasten iltapalat omassa huoneessa...
Seuraavana aamuna kohti satamaa ja valasristeilyä. Harmaavalaat kun kuulemma olivat matkalla Meksikon rannikolta kohti Alaskan viileämpiä vesiä viettääkseen kesän siellä. Uivat koko matkan Yhdysvaltojen ja Kanadan länsirannikon tuntumassa.
Paatti ei ollut suuren suuri, mutta eipä ollut myrskyäkään. Alkumatka meni merileijonia, hylkeitä, merisaukkoja ja pelikaaneja ihaillessa. Kun sitten pääsimme Montereyn lahdelta niemenkärjen ohi aavalle merelle, tajusin tilanteen. Piiiitkät, vellovat aallot muuttivat kulkumme vuoristoradaksi. Kiipesimme aallon toista puolta ylöspäin ja sillä tavalla kivasti sukelsimme alas. Kivaa olisi toki ollut, jos ei olisi matkapahoinvoivaa sorttia. Mutta kun...
Olosta huolimatta oli kokemisen arvoista nähdä sitten ne valaat, kolme harmaavalasta noin sadan metrin päässä. Vene kulki niiden vieressä kai puolisen tuntia. Ensin näkyi hengityssuihkaus, sitten selkä, lopuksi pyrstö. Ei joka kerta, mutta välillä. Majesteettista menoa! Kai niitä kuviakin joku pystyi ottamaan veneen keikkumisesta huolimatta. Minä en.
Seuraavana päivänä nautimme meren ihmeistä tukevasti maankamaralla kävellen. Monterey Bay Aquarium oli käymisen arvoinen paikka.
Akvaariot olivat valtavan kokoisia, pingviinit veikeitä, hait ja rauskut pelottavia, meduusat kauniita, merikilpikonnat valtavia.
Lapset tykkäsivät "kosketusaltaista" joissa pieniä tiikerihaita ja keihäsrauskuja sai koskettaa. Ihan oikeasti!
Ehdottomasti parhaimman eläinkunnan edustajan tittelin saa tämä Sunfish. Että ihan oikeasti on olemassa tällainen kala, josta puolet on jo syöty?!
Ruoka oli hyvää. Ei, se oli taivaallista. Jättikatkarapuja, taskurapua ja täytettyä hummeria. Niin tuoretta ettei oo tosikaan. Ja kerrankin yksivuotias oikeaan aikaan päiväunilla rattaissa. Voi onnea!
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kotimatkassa oli se hyvä puoli, että maisemat olivat edelleen ihan mielettömät. Kiitos Monterey, tapaamisiin!
